PART II – FINALLY IN UKRAINE!
Kuva: https://www.facebook.com/HotelTouristKiev
Toisin kuin kirjoitin ensimmäisen osan lopussa, niin ensimmäisenä päivänä Kiovassa en suinkaan herännyt vasta seitsemältä illalla. Se tapahtui vasta sitä seuraavana päivänä ja syyn olette kuin olette pian kuulevia!
3.3.2016 n. klo 10.58 avasin silmäni ja suljin ne hetimiten. Halusin ensin muistaa. Haistaa tutun hieman ummehtuneen hotellihuoneen tuoksun, ja muistaa edes jotain. Mutta ei, ei nostalgian häivähdystäkään, vaan alkoholin vieno tuoksu hengityksessä ja halu sulkeutua peiton syleilyyn. Aurinko ei onnekseni porottanut vielä tähän aikaan suoraan huoneeseeni. Se tapahtuisi vasta tuntien päästä. Avasin silmät uudestaan hitaasti nautiskellen antaen tunteilleni aikaa asettua paikoilleen. Vastapäisellä seinällä roikkui vedessä jykevästi seisovaa kalliota esittävä taulu, joka verkkokalvoillani muistutti ennemminkin suutelevaa pariskuntaa. Vai mitä itse sanotte?
Mekö siinä olimme silloin joskus? Ii ja minä, tosiaanko? Nyt kaikki oli aivan toisin kuin silloin, kun nukuimme ensi kertaa yhdessä tässä samaisessa hotellissa. Silloin elämän saattoi antaa vielä viedä mielensä mukaan, velvollisuudet tuntuivat keveämmiltä ja Ukraina ei ollut vielä kokenut sotaa. Nyt en ollut enää yhtä nuori, seikkailunjanoinen, enkä uhmakas – tunsin olevani vain pettynyt ja väsynyt ja liian vanha. Ja Ukraina… Niin, millainen se nyt olisikaan?
Tourist-hotelli sijaitsee Livoberezhna-metroaseman vieressä ja muistelin lähettyvillä olevan hyvin nopeasti ja helposti saavutettavia ravintoloita. Järkyttävän halpaa sushia Mafiassa, Irlantilaisen pubin englantilaiset aamupalat vai jonkun minkä lie elikon kieltä sienikastikkeessa Panska Vtihassa? En ollut edellisenä päivänä juonut mitenkään erityisen paljon – kenties pullollisen punkkua noin yhteensä, mutta joku kuitenkin painoi kehoani sänkyä vasten voimakkaammin kuin aikoihin, ajatuksenkulku oli katkeilevaa ja olo eksynyt. Vittu. Mäkkäriin.
Niin suloisesti matkan Suomesta Kiovaan ja niin ikään koko yön päälläni olleet vaatteeni kehoani syleilivät, etten kehdannut niitä vaihtaa suihkussäkäynnistä puhumattakaan! Lukitsin huoneen oven ja matkalla hisseille annoin sormieni hivellä seiniä, enkä vieläkään saanut menneisyydestä minkäänlaista otetta. Huomasin askellukseni olevan välillä hieman keinahtelevaa ja hymyilin, sillä annoin mielikuvitukseni väittää sen, juuri sen lentoemännän yrittäneen dropata pari tyrmäystippaa mun viiniin ja sen jälkeen… Poikamaiset ajatukseni katkesivat hissin ovien avautumiseen. Nyt se tapahtuu. Minä ja Ukraina – jälleen yhdessä.
Hymyilin hississä ylempää tulleille patsaille. Saamatta hymylleni vastakaikua käännyin peiliä kohti, putsasin silmät rähmästä ja suin hiuksia hieman taaksepäin. Olin valmis. Paitsi en ollutkaan, kun hissistä ulos astuessani huomasin saman vartijan, joka yöllä oli opastanut aikuista pikkulasta, yhä istuskelevan tuolissaan eli siinä hän oli – minun ja Ukrainan välissä. Karistin vähäisetkin hymynrippeet kasvoiltani ja painoin katseeni alas. Vartijan kohdalla nyökkäsin mielestäni varsin miehekkään, vain pari senttiä kohoavan nöyrän nyökäytyksen. Slaaveille ei hymyillä!
Vihdoin ulkona ja aurinko nauroi taivaalla! Mi´lämpö, mi´autuus! Pari kaukaasialaista pukumiestä tupakat suupielissä vilkuilivat paikalleen jähmettynyttä ihmetystä. Jumalaksiko luulivat, sillä olihan minulla auringossa kullaksi värjäytyneet vaaleat hiukset ja siniset silmät, ihokin kuin Lumikilla konsanaan! Ah, antaa heidän vilkuilla! Lähdin askeltamaan ulko-ovista vasemmalle, ohi muutaman kymmenen metrin päässä olevien metroaseman ovien kohti liikennevaloja. Liikennevaloja, prkl! Mitä ikinä mielessäni olikin liikkunut, niin nyt aistini herkistyivät. Katsoin liikennevaloja, katsoin ohi kiitäviä autoja ja mietin, etten ikinä tule pääsemään tien yli! Miten ihmeessä täällä liikuttiinkaan!? Viereeni asettui keski-ikäinen rouvashenkilö valojen vaihtumista odottelemaan. Vaihtuivat – perään, mutta huomaamattomasti! Vilkaisin pari kertaa ympärilleni miettien huomasikohan kukaan epävarmuuttani? Valot ehtivät vaihtua punaisiksi, mutta kukaan ei töötännyt, ei painanut provosoivasti kaasupoljinta, vaan odottivat meidän jalankulijapoloisten ylittävän tien. Missä helvetissä mä nyt siis olen!? Ei ole mun Ukraina tällainen lammasmainen odotteiljoiden maa! Mäkkärille siitä Domino´s Pizzan, parin torikojun ja kioskin ohi kävellessä koitin saada mieleeni olivatko ukrainalaiset todella tällaisia liikenteessä vai sotako oli mielet rauhoittanut?
Astuessani sisään tunsin epämiellyttävien aaltojen kulkevan kehoni läpi, aivot eivät suostuneet yhtään vinkkaamaan miten sitä venäjätä oikein pospotettiinkaan ja vihdoin vaihtamattomat vaatteetkin saivat olon tukalaksi ja nuuhkaisin vaivihkaa kainaloitani – hiki ei ainakaan omaan nenään haissut, mutta liiallinen Polo Red kuitenkin. Havahduin hajumaailmasta takaisin eloon lähes törmätessäni suureen kännykän oloiseen kojeeseen. Ihmettelin hetken ja ymmärsin voivani siinä tilata ja maksaa haluamani tuotteet – mahtavaa, ei tarvetta ihmiskontaktille! Tökin näyttöä saamatta mitään muuta tapahtumaan kuin läheisessä pöydässä olevat tyttöset hymyilemään myötätuntoisesti – kassalle ja nopeasti!
Ei mennyt kassalla sen paremmin. Mieltä meren aaltojen lailla hyökyttävät tuntemukset, hämmentävä ”niin tuttua-niin vierasta”-olo sekä viime vuosien vähäinen venäjän kielen käyttö sai mut änkyttämään ja ihmettelemään ja toistelemaan ja häpeämään itseäni. Lopulta sain mitä halusinkin eli McChicken, BigMac, iso kokis ja iso Fanta ja ranskalaiset. En meinannut saada syödyksi. Olo oli hyvin maailmasta erkaantunut. Katselin rauhassa ihmisiä ja annoin itselleni aikaa totuttautua vanhaan kotikaupunkiini. Sanoivathan jo intiaanit aikoinaan, ettei sielu pysy perässä, jos lentokoneella matkustetaan. Näin on ja näin on oleva vastaisuudessakin. Ehkä. En jaksanut pohtia asiaa pidemmälle, kun muistin sopineeni Ännän kanssa tapaamisen! En ollut koskaan tavannut Ännää, mutta olimme heti ensimmäisestä yhteydenotostani asti tulleet hyvin juttuun. Tyttö työskentelee rokkikoulussa, jonne Suomessa ollessani olisin halunnut heti paikalla tutustumaan – nyt en enää ollut niin varma. En tuntenut sitä reissufiilistä. Ihmiset ympärilläni eivät saaneet kiinnostusta heräämään. En tiennyt mitä oikein tunsin ja miksi. Äkkiä känny auki ja Mäkkärin wifiä avaamaan!
Huh, tyttö oli vielä sängyssä – ja olisin maksanut mitä vain saadakseni olla hänen vierellään. Ei, ei seksin takia, vaan niin paljon pyöri päässäni ajatuksia, kysymyksiä ja tunteita. Siis niin paljon, että halusin vain maata ja pitää jonkun kädestä kiinni. Tuntea sen olon, minkä toisen ihmisen pelkkä läsnäolo ja kosketus toiselle suo. Rauhoittavan, lempeän, ajatukset vaaleanpunaisemmiksi maalaavan olon.
Sain kuin sainkin lopulta syötyä, mutta olin niin pyörällä päästäni ja olo oli ahdistavan sisäänpäinkääntäynyt, joten nappasin Mäkkärin kulmalta pienestä viinapuodintapaisesta Amarulaa pullollisen, kiiruhdin hotellille suihkuun ja vaatteita vaihtamaan. Päästyäni huoneeseen huomasin siivoojien pedanneen sänkyni ja kadonneet kuin maan nielemänä! Ripeää toimintaa, hyvähyvä, ja vihdoinkin edes joku tekee mun puolesta jotain! Olkoonkin sitten palkkaa saavia siivojia tai mitä tahansa. Tulisitte saamaan tippinne kyllä, tulisitte suinkin! Suihkun jälkeen seisoskelin alasti ikkunasta katsellen ja annoin kehon kuivua rauhassa. Otin pari huikkaa Amarulaa ja annoin katseeni vihdoinkin kiertää rauhassa pitkin kaupunkia. Suoraan alta löytyisi leikkikenttä ja tunsin ikävän pistävän sydäntäni – tytterät kuinka te voitte? Metro jyrähteli oikealta, uutta rakennusta bygattiin ja taivaanrannassa seisoi ylväänä Rodina Mat (joka ei kuvassa valitettavasti näy).
Lähdin metroon ja muistin edellisiltä reissuilta jääneet zhetonit tai tokenit, joilla päästään metroon tien avaavien porttien läpi. Alkoi olla jo hieman kiire, joten kiiruhdin aseman ovista sisään, enkä jäänyt edes ihmettelemään miksi porteissa ei enää ollut aukkoa tokeneille, ja sitten se rysähti. Se portti siihen mun eteen ja lensin pärställeni lattialle. Nousin tulipunaisena ylös ja näin asemavahdin näyttävän ymmärtäväisesti, että olin väärällä puolella, sillä puolella josta matkustajat tulevat ulos metrossa. Siitä hetkestä se alkoi. Se lämmin tunne, kun ymmärrät olevasi kaiken peruselämän stressin ulottumattomissa, olet seikkailun alussa, olet juuri törmännyt metroportteihin ja mihin yllättäviin tilanteisiin reissu voisikaan mut vielä viedäkään! Jumallllauta!
Kuva: http://conciergegroup.org/wp-content/uploads/2012/06/Kyiv-metro-map.jpg
Hieman metrosta:
–Livoberezhna – mun hotelli, Khreshchatik – yks pääkadun pysäkeistä, Maidan Nezalezhnosti – myös päädulla, mun ja Ännän kohtauspaikka, Vokzalna – Päärautatieasema, Demiivska – pääkirjasto ja päädösis. Ja viimeisenä ja tärkeinpänä MINSKA – mun vanha kotipysäkki! Mun hoodit! Tuolta piti viel matkustaa himaan pari-kolme kilsaa marshrutkalla eli minidösällä.
Metrossa tunsin vihdoin ilon. Kyllä, ihan vain ja puhtaasti ilon. Ja tunsin olevani kotona. Sillä tavalla miten nyt ulkomailla voi tuntea kotona olevansa. Vaikka Ukrainassa olin asunutkin, niin onhan se aina kuitenkin ulkomaa. Metrossa tunsin kuitenkin vihdoin olevani kuin kala vedessä! Hymyilin ja ihmiset katselivat sivusilmällä ja hieman ihmetellen, sillä ukrainalaiset ovat alistettu, hieman varautunut ja apaattinenkin kansa. Ja slaavit ei hymyile. Iso kiitos tästä Vjenajalle ja Neuvostoliitolle!
Kun pääkopassa tunteiden palapeli alkoi pala palalta vaikuttaa valmiimmalta, niin vihdoin saatoin aloittaa sen miksi maahan osittain olin matkustanutkin: saadakseni vastauksia jo kuukausia tai ehkä vuosiakin mielessäni pyörineisiin kysymyksiin. Miten sota – vaikka kaukana Kiovasta käydäänkin – vaikuttaa kollektiivisesti ihmismieliin vai vaikuttaako se ollenkaan? Miten ukrainalaiset itse kokevat tilanteen? Mitä jälkiä kansannousu on jättänyt ehkä maailman kauneimpaan (kyllä, for real) kaupunkiin? Onko tilanne paikallisten mielestä muuttunut parempaan vai huonompaan suuntaan, vai onko muuttunut Taras Tavallisen näkökulmasta laisinkaan? Onko hyvinkin turvallinen Kiova nykyisin turvaton ja pelokas kaupunki? Jo metroa odotellessa sain jo hieman esimakua tulevista mahdollisista vastauksista. Siinä missä maassa asuessani ukrainalaiset olivat esim. venäläisiin verrattuna hiljaisempia, rauhallisempia ja hieman alistuneen oloisia, niin jo metroa odotellessa ja etenkin lähes täyteen metrojunaan sisään astuessa huomasin sen heti: ihmiset olivat selvästi varautuneempia. Ei kiovalaiset koskaan ole olleet ärhänteleviä ja tuntemattomien asioihin puuttuvia – ainakaan samalla tavalla kuin venäläiset, mutta nyt tuntui kuin jokainen olisi vain omassa tympeässä kuplassaan vähät välittäen ympäröivästä maailmasta. Eivät he koskaan ole ottaneet kontaktia tuntemattomiin kuin korkeintaan sivusilmällä vilkuillen, mutta nyt jokainen tuijotti tiukasti minne tuijottikaan. Ero entiseen oli pieni, mutta selvästi havaittava ja surullinen.
Olin vihdoin pysäkilläni ja noustessani metrosta Hreshtshatikille eli pääkadulle sain ensikosketuksen sotaan. Mäkkärin kulmalle oli kerääntynyt ihmisiä ja kuten kunnon slobomaissa on tapana, niin missä on jono, sinne on itsekin mentävä ja minähän menin! Hevosenkengäksi muotoutuneen ihmisrivistön keskellä oli porukka nuoria tanssimassa jotain näitä uusia urbaaneja tansseja, joiden nimistä en perässä pysy, vaikka ehkä haluaisinkin. Kukaan ei onneksi twerkannut – maailman typerin, antiseksikkäin ja pellein tanssi ikinä. No, hetken katseltuani silmiemme eteen rullasi tuolillaan nuori kundi ilman jalkoja. Musiikki laitettiin, jos mahdollista, vielä aiempaakin kovemmalle ja jätkä alkoi breakata pelkillä käsillään ja tietysti päälläänkin pyöri, kuten asiaan kuului. Mulla ei ollut aikaa jäädä odottamaan taukoa, joten kiersin ihmisrykelmän ja kysyin tanssiryhmään kuuluvalta nuorelta tyttöseltä tän nuoren kundin taustaa. Arvaatte kai, ei, ei astunut miinaan. Oli panssarijoukoissa ja heidän tankkiinsa oli osuttu ja tää poika oli jäänyt jaloistaan kiinni hiljakseltaan palavaan tankkiin. Jossain vaiheessa oli omat joukot saapuneet ja saaneet jätkän ulos – jalat tuhoutuneina. Lähetettiin lähimpään sairaalaan, jossa ne amputoitiin. Tätä on sota ihmiset, se on tätä. Se ei ole komeita hävittäjiä kauniita kaarroksia taivaalla tehden, eikä se ole sankaritarinoita kranaatin päälle hyppäävistä upseereista – se on kaiken tuhoavaa ja sairainta paskaa mitä maa päällään kantaa. Mutta kattokaa tota jäbää: täynnä elämää, täynnä periksiantamattomuutta, täynnä halua olla hyvä jossain. Miettikää tätä hetki. Miettikää toinenkin.
Siinä missä koska tahansa aiemmin olisin tuntenut vain tyydyttävää tiedonjanon sammumista, niin pojan tarina iski kuin kieleen laitettu paristo – olisin itsekin pian kriisialueella. En vuosiin ole pelännyt väkivaltaa tai kuolemaa, vaan jokainen elämäni päivä on tuntunut vain bonukselta kaiken sen jälkeen mitä elämässäni olin jo kokenut ja oivaltanut, mutta jokin oli nyt erilailla. Suomessa osaan hyvin lukea ihmisiä ja tunnen hoodit ja käyttäytymismallit, mutta pian olisin alueella missä ei ole mitään sääntöjä, eikä ihmisyydestä tietoakaan. Ravistelin hetken päätäni ja lähdin kulkemaan kohti Maidan Nezalezhnostia toivoen todella, että tuttavani olivat selvittäneet turvallisen reitin Mariupolista Dokuchaevskiin. En montaa metriä ehtinyt kulkea, kun vastaan tuli toinenkin veteraani, mutta hän oli tanssin sijasta pistänyt kerjäykseksi. Heitin miehelle 100 hryvniaa (ehkä 3,5e) ja mies kiitteli silminnähden liikuttuneena ja huuteli ”Djakujua” (ukrainaksi kiitos) ja jotain ”boh” (ukrainaksi jumala) päläpälä ”boh” päläpälä vielä pitkään perääni. Sain hieman iloisuuttani takaisin.
Hreshtshatik, Ukrainan pääkaupungin Kiovan pääkatu. Muistatte kyllä miten se tuhottiin (EuroMaidan). Suomessa tapahtumien aikaan elin vielä ukrainalaisen naisen kanssa, enkä koskaan unohda niitä adrenaliinin purkauksia, pettymystä ja vaikka mitä tunteita mitä koin katsoessamme tapahtumia tv:stä. Jos mulla ei olis ollu lapsia olisin varmasti lähtenyt paikan päälle, siksi paljon rakastan Kiovaa. Suomalaisetkin alkoivat pian seurata jollain tasolla tapahtumia ja kävin monia keskusteluja lukemattomien ihmisten kanssa ja suurimmalla osalla heistä oli erittäin voimakas mielipide asioista – niin itsellänikin. Muistakaa tämä viimeinen lause – palaan asiaan myöhemmin, kun olen jo kriisialueella.
Kävellessäni katsoin hämmentyneenä ympärille. Mikään, ei yhtään mikään kertonut tv:stä tuijottelemistamme tapahtumista. Ihmiset kulkivat hiljakseen ilmapiiristä nautiskellen, ulkomaalaiset bisnesmiehet olivat ostoksilla onnettomien ja typerien tyttölasten kanssa, kasakat tai ”kasakat” myivät itse takomiaan koruja pienissä kojuissa, milloin mistäkin ilmestyi eri olennoiksi pukeutuneita kummajaisia, joiden kanssa olisi pitänyt maksusta ottaa yhteiskuva, pari kerjäläistä siellä täällä… Jokainen katukivi oli paikoillaan, samat liikkeet tuntuivat olevan omilla paikoillaan. Ainoastaan Seppälä oli luovuttanut. Siinä missä ihmiset vaikuttivat aremmilta kuin aiemmin, niin toisaalta heistä huokui jonkunlainen ylpeys. Ja he olivat ylpeytensä ansainneet. Vain kuvassa olevan rakennuksen verhoaminen remontoinnin vuoksi kertoi jotain joskus tapahtuneen. Kaikki oli aivan kuten silloin, kun ensi kertaa askelsin Hreshtshatikia pitkin kesällä 2010. Silloin tyttäreni kulkivat vierelläni ja nyt ymmärsin yhden syyn miksi oloni oli ollut varsin ontto Kiovaan tultuani: kaipasin lapsiani, kaipasin valtaasti! En ollut ollut Ukrainassa kuin kerran ihan oikeana turistina, sillä jo toisella käynnilläni hengailin tulevan ex-naisystäväni seurassa asuntoasioita hoitaen tulevaa muuttoa varten. Olin elänyt täällä aina perhe-elämää ja yksinolo oli hyvin vieras ja ulkopuoliseksi tekevä tunne. Ja se, ettei ollut enää kotia mihin mennä, vaan hotellissa piti asuman.
Jotain oli kuitenkin muuttunut. Ukrainasta ei enää löytynyt miliisiä, sillä se oli kansainvälistetty poliisiksi. Oli sunnuntaipäivä ja pääkatu on viikonloppuisin pyhitetty pedestriaaneille, jolloin poliisi pitää huolen, etteivät autoilijat ala pelleillä mitään. Kuvassa tietysti poliisin uusinta kalustoa, sillä ovathan he pääkadulla, mutta kalustoa oli todellakin silminnähden uusittu. En muista nähneeni kuin kaksi ”vanhan mallin” kyttäautoa ja kaikki muut olivat näitä upouusia Toyotia. En tosin asiaan sen suuremmin kiinnittänyt huomiota. Laitakaupungilla ehkä enemmän pisti silmään nämä uudet menopelit.
”Герої не вмирають!” – ”Sankarit eivät kuole!”
Poliisien kohdalta käännyin kohti Ännän kanssa sopimaamme tapaamispaikkaa Maidan Nezalezhnostin Mäkkäriä ja vastaan tuli ensimmäinen todellinen merkki kansannoususta. Myöhemmin kaupunkia kierrellessämme tuli tavaksi bongailla näitä muistomerkkejä, jotka tosin olivat yleensä paljon pienempiä kuin tämä. Vaatimattomimmillaan vain muovilla vuorattuja kuvia, joiden viereen oli kynttilä ja kukkia aseteltu. Omaa tunnelmaa tällä paikalla luo vanha herra trumpettinsa kanssa. Soittaa milloin ”En aranjuez con tu amoria” ja milloin neuvostohenkistä tanssimusaa asiaan kuuluvine bassonjumputuksineen. Hänellä on siis kajarit siinä messissä. Olisin miehestä lähettänyt videota, mutta tää palsta ei anna siihen mahdollisuutta. Vlad, napatkaa läheisestä kahvilasta sumpit ja pullat kouraan ja istuskelkaa ihmeessä hetki ihmisiä tarkkaillen ja usein niin surumielisiä törähdyksiä kuunnellen! Käsikädessä tietysti varmaan vieläkin tunnelmallisempaa! Heh.
Pian tapaisin Ännän, mutta en meidän tapaamisestamme tule paljoakaan kirjoittamaan, sillä puhuimme suurelta osin vain henkilökohtaisista asioista ja varmasti odotatte jo mitä sinne Itä-Ukrainaan kuuluu!
Kuvassa vasemmalla olevasta katoksesta pääse alas Globus(!?) kauppakeskukseen, mutta sitä ennen tulee vastaan Billa – itävaltalainen päivittäistavarakauppa. Kävin sieltä hakemassa georgialaisen superjuoman Borjomin ja palasin takaisin Ännää odottelemaan. Ja odottaa toki sainkin, mutta se ei kohonnutta mielialaani haitannut. Ja no, olenhan jo reilu kolmekymppinen mies, joten ei naisten käytös niin vierasta enää itselleni ole. Ja olihan mulla hyvää aikaa miettiä mitä tytöstä halusin ja ajattelin. Länsimaissahan näitä rockhenkisiä neitoja riittää, mutta Itä-Euroopassa ei aivan samalla tavalla ja jotenkin tullu aina moiset porukat kierrettyä tai siis ei vaan ole tullu kohdalle. Ei Pietarissa, ei Moskovassa, ei edes Kiovassa. Kaikki tietävät tai kaikilla ainakin on jonkinlainen kuva slaavittarista. Ja en puhu niistä golddiggereistä, joita Suomessakin iso osa on, vaan niistä älykkäistä ja moraalisesti kunnossa olevasti tytöistä, jotka elävät aivan tavallista arkea tavallisesta rakkaudesta unelmoiden – no ehkä vähän ritarillisuudestakin. Joten minkälainen on slaavirokkarityttö!? Sen saisin pian tietää! Tai siis tuntea yhden niistä tuhansista ja tuhansista tytöistä.
”Än, is it really youuu!?!” hihkaisin, vedin tyttäreltä lainaamani pinkit kuulokkeet korvista ja kiiruhdin halaamaan tuota mustaksi verhoutunutta varsin suloista tyttöä tajuten, etten edes tiennyt minkä ikäinen hän oli. Än oli parikyt minuuttia myöhässä ja omasi juuri sellaisen olemuksen kuin oletinkin – ja pidin hänestä heti! Hän kävi hakemassa kahvin ja jonkun leivän ja lähdimme kävelylle kuten olimme sopineetkin. Ja kyllä kävelimmekin! En siis meidän keskusteluista juurikaan löydä mitään mainittavaa, mutta pidin siitä ristiriidasta minkä klassinen slaavitar mustaksi pukeutuneena mieleeni loihti. Hän veti takkini vetoketjun kiinni kun alkoi tuulla, kantoi kehoaan ylväästi, kuten slaavittaret aina, silmissä välkähteli hämmentävä naisellisuus ja käytökseltään sekä puheeltaan häntä olisi voinut luulla pyhäkoululaiseksi. Ottakaa hänestä mallia suomalaiset ”anarkisti-punkkari-hajotanpaikat-kiroiluonvituncool-vittuhaiseehyvälle-valtioonperseestä”-pellettäret, vi*tu! Eli kaiken sen rockhenkisyyden ja muun alla oli hyväkäytöksinen, sivistynyt ja kaunis nainen. Miksi pitäis heittäytyä täydeks apinaks, haista paskalta ja örveltää kännissä, vaikka pyöris missä metallipiireissä tahansa!? Miksi!?
Kävelimme ehkä tunnin verran jutellen ja näin monia uusia paikkoja. Tykkäsin Ännän tyylistä viedä paikasta toiseen kertomatta onko tietty talo tms. nähtävyys vai ei ja näin sain itse ”päättää” kiinnostiko vai ei, ja kysyä silloin kun huvittaa. Ei niin, että olisin kuin opastetulla kiertoajelulla. Tämä tyyli sopi mulle! Pian iski kuitenkin nälkä ja jano ja Än veikin neuvostohenkiseen ravintolaan, jonka nimesin mielessäni ”Nu, pogodiksi”. Juu, juuri sen animaatiosarjan mukaan. Ja alla olevasta kuvasta löytyy syy. Ruokaa odotellessa saatoimme pelata ristinollaa tai vaikkapa laivanupotusta. Ja ihastellaa noita tuttuja – pupua ja sutta. Ja antaa mielen leijailla takaisin alakouluun ja venäjän tunneille, joilla mun lisäks oli vain yksi toinen opiskelija ja sen vuoksi nelosesta lähtien tunnit olivat päällekkäin milloin äikän kanssa ja milloin matikan ja… Ei saatana… Ottaa vieläkin päähän! Pitäs haastaa oikeuteen se koulu!
Tuolta lähdimme kohti Dnepr-joen rantaa ja ylitimmekin joen jääden varmaan pariksi tunniksi ihan vaan höpöttelemään Dneprin pehmeähiekkaiselle rannalle. Pian alkoi tulla kylmä ja oluttakin alkoi taas tehdä mieli, joten lähdimme vessan kautta kohti ”Pivnaya Duma”-ravintolaa, jossa kuulemma oli kenties Kiovan parhaat oluet – jes! Onneks ei ollu skeidahätä.
Tiedättekö, että Kiova saattaa todellakin olla maailman kaunein kaupunki? Se on täynnä, siis TÄYNNÄ mitä eriskummallisimpia, jännimpiä, mielikuvituksellisimpia ja ihan vain kauneimpia yksityiskohtia mitä missään on kohdalleni tullut! Ja arkkitehtuuri… Kaikille (mikä se sanan nyt on!?), jotka arvostavat kauniita asioita, taidetta ja historiaa – Kiova on kuin teitä varten luotu!
Katsokaa ystävät, katsokaa! Eikö vain olekin oiva kaupunginosa ja vieläpä sotaa käyvässä maassa! Vai olenko eksynyt Sveitsiin taikka Ranskaan, olenko? En ole, yhä olemme Kiovassa matkalla syömään! Maailman kaunein.
Totta tosiaan oli oivat oluet! Jos koskaan Kiovassa käytte, niin käykää täällä! Ja itse oli pakko vetästä nostalgiankin nälkään corndogeja, joita edellisen kerran olin Nordiksen käytävillä makustellut joskus liekö jo kakskytäkaks vuotta sitten ja aijaijaijai, kun teki hyvää! Ostimme 1,5l kannun olutta, joka kustansi jotain 3-4e välillä. Än valitsi bissen, joten en millään muista mitä se oli. Täällä myydään siis vain talon omia oluita. Toi mitä juotiin oli kyllä aivan sairaan hyvää. Hieman kukkainen, häivähdys sitrusta, mutta sopivan hapokasta, jottei mene liian makeaksi. Erittäin maukasta, erittäin.
Kiertelimme sitten pitkin poikin, kävimme taas jossain oluella ja yhden vodkasnapsinkin vetäisin. Kävelimme tunteja. Lopulta väsymys alkoi painaa, joten Än vei meidät taas eri ravintolaan ja siellä sisään mennessä meitä odottikin mukava yllätys. Kuulin ovella puhuttavan englantia ja aasialaisen ulkomuodon omaavalle hepulle seuralaisineen lausahdinkin sitten ”Excuse me, where you come from?” ja hän oli Torontosta. Ja sehän oli hauskaa näin lätkää seuraavan kannalta. Ja tietysti senkin puolesta, että sain kertoa olleeni Kanadassa tasan yhden yön ja se oli juurikin Torontossa ja hotelli sijaitsi kuulemma jollain homoalueella.
Siinä jutellessa kuulin huutoa ja toinen aasialainen jäbä juoksee kasvot hätää täynnä meidän luokse ”Help me!!! PLEASE HELP ME!!!”. En tajunnut mistään mitään, mutta kaverin perässä juoksi sähisevästi kiroileva ja selvän aggressiivinen nainen. Mitään ajattelematta vedin hätääntyneen kaverin selkäni taakse ja työnsi sihisevää ämmää kauemmas. Pian luoksemme juoksi kaljupäinen, sekakäyttäjän oloinen heppu puolustamaan naistaan. Pidin kaikin voimin heidät erossa aasialaisen oloisesta hätäilijästä ja aloin selvittää tilannetta. Tää kanadalainen alko lähes itkien ja sekavasti selittää jotain, enkä ymmärtänyt mitään. Nainen ja mies yrittivät yhä voimallisemmin käydä nuoreen mieheen käsiksi ja siinä alko jo vähän naurattaakin. ”Mihin helvettiin mä oon taas joutunu!?”. Pysyin rauhallisena ja asiallisenpäättäväisellä äänellä, suoraan silmiin katsoen vaadin pariskuntaa selvittämään mitä oli tapahtunut, ehkä voisin auttaa? Kaikki huusivat ja mesosivat ja lopulta sain tilanteen rauhotettua yksinkertaisesti laittamalla kädet miehen olkapäille, katsoen tyynesti hänen silmiinsä ja sanoen, että ”Kaikki on hyvin. Toi poika ei halua mitään pahaa, että kyseessä on joku typerä väärinkäsitys. Ei oo mitään hätää. Kaikki on normaalisti. Jos sä tarvit apua mä autan sua kyllä, mutta lopetetaan tää typerä huutaminen. Mä rakastan Kiovaa, mä rakastan suakin. Kaikki on hyvin”. Siitä sitten lähti asia purkautumaan ja lopulta mies pyys anteeks ja tarjos röökiäki, josta kieltäydyin tietysti. Lähtivät pois, enkä saanut koskaan tietää mitä oli käynyt, kun se meidän luokse juossu kanadalainen oli niin paniikissa, ettei saanu mitään järkevää suustaan. Lopulta se halas ja kiittelemällä kiitteli. Aloin jo kyllästyä moiseen. Toisia ihmisiä auttaakseenhan täällä eletään, eikö niin? Not a big deal. Ja niin mentiin sisään raflaan Ännän kanssa.
No ni, nyt nopeesti tää homma pakettiin. Syötii skidisti ja juotii vähän roimemmin ja lähdettiin sit Ännän kavereiden luo muistaakseni Bombay Sapphire-baariin. Sit alkaa muisti pätkiä. Muistan vaan oluen ja seuraavan oluen ja sitä seuraavan, ja muistan vain sen kuinka kaadoin niitä kitusiini. En tainnut edes enää jutella kenenkään kanssa. Kunnes joku Ännän kaveri valitteli, että vaimo oli heittäny pihalle. Oli reppunsa kanssa siinä ja vieläpä selvinpäin – pakko auttaa! Ännä lähti ennen meitä ja kellonajoista ei ole pienintäkään havaintoa, mutta joskus aamuyöllä saavuimme hotellilleni. Lupasin tolle kaverille, että voi nukkuu mun huoneessa. Ihan hetskumeiningillä. Ukrainassa hotelleissa on se kiva juttu (en tiedä onko kaikissa), että toisen yöpöjän ei tarvi maksaa ylimääräistä, vaan ilmoittaa vain nimensä. Olin tuhannen kännissä ja horjahtelin ja olin ymmärtämättä mitään ja vaadin infoa vastaapäätä olevasta kioskista KALJAAAAA! Työntekijät luulivat meidän olevan homoja, eivätkä päästäneet kundia mun huoneeseen goisaa. Sanoivat vain paheksuen, että hänen pitää ottaa oma huone. Olutta myivät kuitenkin. No, lähdin tuimien ilmeiden alta horjuen huoneeseeni ja löysin, ah, sen lähes täyden Amarula-pullon ja kulautin ygösel alas… Heräten seuraavana iltana 19.00.
Pomppasin salamana ylös, puin suihkun jälkeen mitä vain nopeasti päälleni löysin ja ehdin huomata siivoojien siivonneen huonetta mun maatessa sammuneena sängyllä. Tienasivat sillä hieman lisää tippiä! Kiire oli, sillä seuraavana päivänä olisi lähdettävä Mariupoliin, eikä mulla ollut vielä edes lippua sinne! Mietin minuutin-kaksi minne mun oikeen olisi mentävä, kiiruhdin metroon, jossa seisoin pää nöyrästi alas painettuna tietäen, kuinka varmasti löyhkäsin alkoholilta. Ukrainassa sosiaalinen kontrolli toimii yhä. Joskus on huono juttu, joskus hyvä.
Lopulta kiersin päärautatieaseman kautta pääbussiasemalle, sillä muistelin matkalla, ettei junalla tällä hetkellä pääse Mariupoliin. En edes kysynyt asiaa seillä, vaan lähdin suoraan bussiasemalle muutamaa sotilasta matkalla salaa ihmetellen. Lopulta olin hikisenä, krapulaisena, nälkäisenä ja odottavana lippuluukulla, jossa mua palvelikin ihana naikkonen! Niin ystävällinen ja ymmärtäväinen. Ostin lipun ja huoahdin vihdoin ja kävin lähellä kahvilla. 5.4. klo 17.00 bussi olisi lähtevä, enkä jostain syystä enää jännittänyt tai pelännyt lainkaan.
Seuraavana päivänä kävin vanhan kotini luona seka Dream Town-ostoskeskuksessa. Piti niistäkin kirjottaa, mutta en malta. Sen kerron kuitenkiin, että Dream Townista ostin yhen oluen ja kaks Beermixiä (niit hirveitä 2,6% alc juomia mihin bissen sekaan on lisätty jotai mehuu tai jotai) ja mitä ihmettä! Kassa kysy multa paperit, siis 32-vuotiaalta mieheltä Ukrainassa kysytään paperit hänen ostaessaan olutta! Hymyilin ja kiitin kohteliaisuudesta ja lähdin kohti bussiasemaa.
PART I – Ukraina – Rajamaa
Tuli vaihdettua liput eli lähdenkin jo 2.4., enkä 5.4. kuten alunperin oli tarkoitus. Tämähän on vain hyvä juttu!
On sitä ennenkin Ukrainassa käyty tai näin ainakin vanha passini väittää. Ehkä ennen seuraavaa reissua kertoisin hieman lentokenttätarinoita teille?
Kuvassa ei valitettavasti näy kunnolla, että yksi leima on ruksittu yli. Eräänä Suomeen lähtökertana olin lentokentällä jo kaks tuntia ennen koneen lähtöä, mutta meinasin erinäisistä romantiikkaan viittaavista toimista johtuen myöhästyä koneesta. Eräs rajavirkailija oli huomannut mun ja naisystäväni toimet. Oli erittäin tyytymätön toimintaamme ja kun seuraavan kerran olin jälleen matkustamassa (en nyt myöhässä, mutta aikaisemminkin olisin voinut tulla kentälle), niin passi ehdittiin jo leimata, mutta tämä sama naisvirkailija pyllähti jostain paikalle ja alkoi syynätä passia kuin kokaiinin jäämiä etsien ja syynäsikin kunnolla. Minuutit matelivat ja matelivat ja matel…. you got the point, ja lopulta nainen katsoi kelloaan, katsoi ylimielisesti hymyillen minua ja sanoi minun myöhästyneen koneesta. Vielä hauskemmaksi tilanteen teki hänen radiopuhelimensa, josta kuului erittäin selkeästi puhelu portilta: ”Odotamme tulevatonia. Hän ehtii kyllä.”. Ei pirulainen päästänyt (mutta olin kyllä jo aikaa sitten tottunut slaavien näpäyttämisen ja vallankäytön tarpeeseen), vaan ruksi leimani ja heitti pihalle. Kävin vaihtamassa pienen lahjuksen kera (lähes joka duunissa on kaksoiskassat) lipun seuraavaksi päiväksi ja mikä ilta meitä silloisen naisystäväni kanssa odottikaan!! Aivan uskomaton! Siitä ehkä toiste.
Toinen hauska sattumus tapahtui toisessa turvatarkastuksessa. Joo, ainakin muutama vuosi sitten oli kaksi tarkastusta, jos matkusti ulkomaille tai jotain. No, paljastettakoon ensin eräs intiimijuttu: mun vasen kives on melko iso. Parhaimmillaan lähentelee tennispalloa. Siinä oli sitten tiukat farkut jalassa ja (miespuolinen) rajavartija kysyy mitä mulla on taskuissa. Ihmettelen ja näytän, että mitään ei ole. Mies tokaisee jo käskevämmin, että MITÄ SIELLÄ ON! Vieressä oleva (nainen) kolleega tajuaa heti mistä on kyse ja lähtee kiireesti pois nauraen kädet kasvoillaan. Kohautan olkapäitäni ja mies lähestyy tuimana ja kyllä… hän koskettaa, puristaa ja halvaantuu paikalleen. Hän ei sano sanaakaan, vaan poistuu tulipunaisena paikalta. Myöhemmin näin hänet vielä portin lähettyvillä, moikkasin, mutta mies piti visusti katseensa pois meikäläisestä.
Kolmas keissi olikin sellainen, että olin oleskellut liian kauan maassa ilman viisumia (90pv/vuosi) ja tehnyt vieläpä töitäkin sinä aikana. Retostelenkin olevani kenties Suomen ainoa Ukrainassa laittomana siirtolaisena elänyt henkilö. Jostain naivista syystä luulin ton 90pv:n nollaantuvan, kun käy Suomessa, mutta näinhän ei ole. No, rajavartija laski ja laski mun maassaolopäiviä, vaikka ihan yli meni toistasataa päivää. Aika tylsä loppu tälle tapaukselle. Pyysivät 80e laittomasta maassaolosta, mutta sanoin, ettei rahaa ole ja lyhykäisen 10min jutustelun jälkeen päästivät tarkastuksesta läpi.
Jatketaan toiste. Vielä kuitenkin pieni kuva-arvoitus. Harvalla suomalaisella on alla oleva merkintä passissaan. Mikä se siis on?
Ette siis tienneet? Ei se mitään! En aio kertoakaan, buahahahaha!
Tässä vaiheessa ollaan vielä Suomessa ja autuaan tietämättömiä mitä tuleman pitää. Monia ideioita ja suunnitelmia oli, joista suurin osa jäi tapahtumatta.
Mutta kuvaan ja pakkaamiseen! Mitä Ukrainan reissuun tarvitaan ja mitä kannattaa ottaa kassinpohjalle? Vasemmalla pussi, joka täyttyi kavereiden lahjottamista leluista, jotka Mariupolissa lahjoitin johonkin päiväkotiin. Katselivat vähän hämillään aluksi, kun oli paljon pehmoleluja ja niitä eivät olisi halunneet oikein vastaanottaa. Päiväkodin johtajan mukaan ”ei tee lasten kehitykselle hyvää”. Niinpä niin. Jotkut slaavit eivät muutu, vaikka sodassa paistaisi.
Juu, sitten toi nalle tossa! En hänen nimeään mainitse, mutta vuosiin ei ole päässyt reissuun. Nyt oli vihdoin loma hänelläkin! Kaikki alkoi joskus kauan sitten, kun lapset olivat vielä vauvoja ja kierrettiin New Yorkit, Moskovat, Amsterdamit ja monet muut paikat. Nalle vain sattui tykkäämään reissaamisesta ja sen jälkeen on aina roikkunut matkassa mukana.
Kiovasta ostettu Bruno Söhnlen kello meni aikoinaan paskaks, kun silloisen ukrainalaisen naisystäväni nuorin kundi pamautti sen ilmeisesti seinään. Täyttä varmuutta en koskaan saanut tietää. Vein korjattavaksi Suomessa, mutta sanoivat sen mahdollisesti tulevan hyvin kalliiksi, koska meillä ei kyseisen mallisia kelloja myydä ja osien tilaaminen ulkomailta on kuulemma joskus arpapeliä. Otin siis mukaan, jotta voisin korjauttaa sen ”Deko”-liikkeessä, josta sen ostinkin.
Uikkarit tietty hei! Mitä siellä etelässä muuta tekis, ku kattelee miten komealta kuolema näyttää räjähtävien kranaattien ja raketti-iskujen muodossa ja mennä uidapolskimaan!? No ei, olin valmistautunut Minskan metroaseman lähellä olevaan dinosaurus-teemaiseen ”Dream Island”-vesipuistoon.
Dynamo Kyiv-t-paita tietysti messiin. Sit muutamat muut paidat, kahet farkut, muutamat bokserit ja sukat, passi ja hammasharja. Lisäks ostin uuden vihon ja kirjotustarpeet, kun ajattelin tekeväni suurenkin reportaasin elämästä ja ehkä kuolemastakin. Thats it. Kaikki hygieniatuotteet ostaisin paikanpäältä. Siitä sit laukku olalle ja apteekin ja K-kaupan kautta Helsinki-Vantaalle!
Ai noi suklaamunat? Mitä niistä?
Immodium ja Ibumax. Pakolliset tuotteet ihan mihin reissuun vaan. Turkinpippurit! Yks pussi mulle, yks Suomen Kiovan suurlähetystölle ja toi vaaleensininen eräälle tytölle, jonka Kiovassa tulisin tapaamaan. Kaupat, apteekit ja Burger King siis käyty läpi. Yhden tyttäristäni saatoin samalla omaan koneeseensa, jolla hän lensi tunteja mua aikasemmin äidin luo. Nyt ehdin istahtaa tunneiksi pohtimaan mitä elämältäni haluan ja kuka oikein olen? Mitä täällä teen ja keneksi olen vielä kasvava? Äääh, Spotify soimaan, silmät kiinni ja suunnittelemaan ensimmäisen päivän touhuja Kiovassa.
Aa, joo, ne suklaamunat! Kuten aina, niin nytkin joku lapsi kiinnitti muhun huomionsa ja alko kierrellä siinä mun ympärillä kissan lailla. Ilmeiltiin ja naureskeltiin toisillemme. Sattumalta olin kuulevinani hänen puhuvan äitinsä kanssa venäjää. Otin suklaamunat laukusta, kävelin äidin luo ja tarjosin munia hänelle. Sanoin heti venäjäks siinä vapaasti käännettynä, jotta:
-Anteeks, kuulin teidän puhuvan venäjää ja teillä on valtavan kaunis jänönen (=lapsi). Onko ok, jos…
Hän katto mua hämmentyneenä, pyöritti sormea ohimollaan ja kysy ulkomaalasesti murtaen suomeks, että oonko kännissä, ja heilutti kättä mun poismenoa vaatien. En hätkähtänykään, vaan pyysin sit anteeks ja selitin suomeks mitä tarkotin ja lapsi sai suklaansa, mut äiti vilkuili oudosti vielä pitkään.
VIHDOIN KOHTI KIOVAA!
Lensin Lufthansalla, jota kaikille toitottelin vahingossa Luftwaffeksi ja sehän oli riemastuttavaa! Mutta, Helsinki-Frankfurt-Kiova oli reitin nimi. Olin erittäin stressaantunut, jännittynyt ja ikävöin lapsiani, kun kone viimein nousi Helsingistä. Vieressäni istui varsin suloinen nuori nainen, joka ilmaisi tympeillä ilmeillään, että juttusille ei ole tulemista. Ainoa asia tosin mitä edes sanoin hänelle, oli että taputtaa sit reilusti mun olkapäätä, jos vessaan haluaa, kun ite koitin ruveta nukkumaan. Siinä siis nuokuin sen pari tuntia ja pian laskeuduttiin Frankfurtiin.
JA!
En muistanutkaan miten hieno maa Saksa on, enpä muistanut en! Hinnat jopa lentokentällä keskimäärin halvemmat kuin Suomessa noin ylipäänsä! Mikään kiire mulla ei ollut vaihtokoneeseen, ja kun jännitys ja hämmennys siitä mitä Ukraina mulle olisikaan tuova kasvoivat kasvamistaan, niin kävin nappaamassa täytetyn patongin ja pienen punaviiniflindan yhteishintaan n. 10e. Ah, Saksa! Ja se ilmapiiri! ”Juotko viinin tässä vai muualla myöhemmin?”. Heti tuli fiilis, et alkoholi on kiva juttu, jota juodaan nautiskellen, ja jos joskus vähän humaltuu, ni mitä sitte!? Hyvästi syntinen suomalainen ajatuskulku ”viina, kirves ja perhe pakkaseen!”, tervetuloa eurooppalainen ajatelma ”juon nyt pari lasia rentoutuakseni”! En siellä kentällä ehtinyt mokailla juurikaan, mitä nyt just menin skeidalle, ku tulivat siivoamaan ja olivat kyllä sulkeneet jo vessan siivousta varten (jotenkin pääsin sisään, älkää kysykö), mutta mikäs siinä peräaukolla ulostekasaa muotoillessa, kun oveen koputellaan ja ihmetellään miksi pitää tahallaan häiritä siivoojapoloisten työrupeamaa!
Pian istuin jo koneessa kohti Kiovaa. Vieressä istuskeli jotakuinkin itseni ikäiseksi arvioimani fiksun ja insinöörin oloinen nuorimies. Ei muuta ku juttelemaan. Pian juteltavaa totta tosiaankin riitti, sillä mikäs pojan nimi sitten olikaan?
Yep, thats right – Stockmann. Mikä muukaan se olisi ollut, tomppelit!? Kundi oli matkalla tyttöystävänsä luokse jonnekin Ukrainaan, paikkaan mitä en enää muista. Sukunimestään väitti kiven kovaa olevansa juuri ”niitä Stockmanneja”. Tiedä sitten, ja ehkä asian joskus selvitänkin! Siinä sitten lentoemäntä säikäytti meikäläisen, kun en jutustelulta huomannut suloisen lentoemon viereeni tuloa. Kieltäydyin aluksi ottamasta mitään, kun eihän Norwegianilla, Air Balticilla tai Finnairillakaan tällaisilla lyhyillä matkoilla saa mitään ilmaiseksi. Vaan annas olla, ja tämähän on Luftwaf…hansa! Stockmannin kundi sanoi, jotta ”Ootko ihan varma? Edes viiniä? Its all free my freund”. No minähän otin ja otin seuraavallakin kierroksella! Siis mukin viiniä. Ja juttelin Stockmannin kanssa ja juttelin lentoemännän kanssa ja rakastin Saksaa! Koneen alkaessa lähestyä Kiovaa tämä lentoemäntä tuli vielä luokseni ja kysyi haluasinko loppupullonkin sitä viiniä, kun ei paljoo enää jäljellä ollut. No toki! Ja mitä on tämä ylenpalttisuus, ja hullun hoivaako vain lie!? Töykeästi huitasin viinin (n.1/3) suoraan pullosta kitusiin, lentoemäntä naurahti hieman hämmentyneenä, lopulta iski silmää hymyillen ja aloitimme laskeutumisen Boryspilin kentälle. Siinä vielä vaihdettiin Stockmannin kanssa numerot ja vaadin saada ottaa kuvan hänen passistaan. Eihän kukaan muuten uskoisi sanaakaan! Heh.
Astuin sisään lentokentälle, enkä ymmärtänyt lainkaan missä olin. En, en todellakaan ollut ollut tässä paikassa koskaan aiemmin. Mietin olinko jotenkin eksynyt väärään koneeseen ja miten se olisi muka mahdollista!? Pian tajusin… Kyseessä oli D-terminaali, joka oli avattu muutama kuukausi sen jälkeen, kun itse muutin Kiovasta aikoinaan pois 2012. Väsytti perkeleellisesti, sillä kello läheni kahta yöllä ja viini ei suinkaan humalluttanut saati piristänyt, vaan toimi unihiekkana. Hyppäsin taksiin ja hinta oli laskenut reippaasti sitten reilun neljän vuoden takaisen. Tarkkaa silloista hintaa en muista, lieni useita kymppejä, mutta nykyään vakiotaksa Boryspilin ja Kiovan keskustan välillä on 300grn tai kansainvälisesti ”uah” eli vähän reilun kympin verran. En tiennyt ollenkaan mitä odottaa tai mitä pitäisi tuntea. Niin kauan siitä oli, kun viimeeksi olin Kiovan katuja astellut. Taksikuski antoi heti pienen häivähdyksen siitä mihin aikoinaan Ukrainassa ja ennen kaikkea ukrainalaisissa rakastuin. Kysyi minne mennä ja mistä tulen, mutta kuten kunnon ukrainalainen ikään hän luki aivan oikein mielialani ja kysyi, jos haluisin takapenkille, jossa voisin nukkua ne muutamat kymmenet minuutit mitä matka kentältä Tourist-hotelliin kestää. Hän herättäisi sitten. Kieltäydyin kohteliaasti ja olin paniikissa siitä mitä vaikea mun oli ymmärtää ukrainanvenäjää! Hotellille päästyä tein heti idioottimaisen alkuvaikutelman itsestäni, kuten suomalaisen ulkomailla kuuluukin kai. Ne tavalliset lätinät, avain käteen ja hissiin. Kerros 13., selvä. Ja mitäs vittua!? Koko hississä ei ollut kerrosta 13. Menin vartijan luo kysymään ja hän sanoi, et ottaisin se viereisen hissin. Hyppäsin hissiin ja… ei helvetti, ei sitä 13:ta kerrosta vaan löydy! Nolotti, väsytti, ottipäähän. Tsekkasin, että on vain parillisia kerroksia KUMMASSAKIN hississä. Lähdin ylös ja yritin löytää oikeaa kerrosta. Tai siis matkustin sekä 12. ja sen jälkeen 14. kerrokseen ja koitin portaita pitkin päästä 13. kerrokseen – ovet oli lukittu. Olematon hattu kourassa hiippailin vakavamielisenä ja posket punoittaen vartijan luo ja kysyin, voisiko hän ihan itse tulla näyttämään miten pääsen perille. Slaavilaiseen tapaan häntä vitutti aikuisen miehen avuttomuus, mutta mitään sanomatta hän saattoi mut hissiin, joka… oli VASTAPÄÄTÄ niitä hissejä mitä olin ensin kokeillut vuorotellen. Väsymyksen piikkiin. Juuri ennen nukahtamista sain viestin Stockmannilta, että pääsinhän hotelliin ja, että mun olis pitänyt pyytää siltä lentoemännältä puhelinnumero. ”Olisit saanut sen. Believe me.”, sit vähän harmitellen ajattelemattomuuttani nukahdin ja heräisin vasta seitsemältä seuraavana iltana!
