Lippu Kiovasta Mariupoliin maksoi vajaat parikymppiä.
Mitä on kuolema? Entä elämä? Tekeekö kuolema tosiaan elämästä arvokkaan? Jos eläisimme ikuisesti olisimmeko me enää arvokkaita toisillemme? Tai edes itsellemme?
En usko jumaliin, kummituksiin, kohtaloon, karmaan tai Onecoiniin, enkä ymmärrä miksi niin monet haaveilevat ikuisesta elämästä kuka Paratiisin, kuka jälleensyntymisen muodossa. Itse tiedän tämän ajan olevan ainoa aika mitä tulen koskaan saamaan ja siksi joka ikinen hetki, jokainen ihminen ja jokainen tunne minkä tunnen on arvokkaampaa kuin mikään muu. Ehkä tästä filosofiasta juontaa myös juurensa se, että en esim. juurikaan tunne katkeruutta, vihaa, kostonhimoa tai muutakaan ihmisiä kohtaan, jotka ovat mua kaltoinkohdelleet ja uskokaa mua, niitä riittää. Tiedän kaikkien kokemuksien siivittävän mua kohti ihmisyyden suurempaa ymmärtämistä – viisautta. Olen aina halunnut kokea, tuntea ja oppia itse. Nyt edessä olisi jälleen jotain täysin uutta. Mitä reissullani olisi mulle tarjottavana ja oppisinko matkallani yhtään mitään mistään? Vai tulisinko takaisin 9mm:llä lobotoituna?
Näin kaverini Oon viimeksi tammikuussa. Silloin olin kännissä ja sekaisin koko matkan, eikä käteen jäänyt juuri mitään muuta kuin muisto Oon 195cm/120kg:n kehon hieltä tuoksuvasta syleilystä. Hänen viimeiset sanansa mulle olivat: ”Olen vain tyhmä perhettä, alkoholia ja seksiä rakastava mies. Ne ovat syy miksi taistelen. Koti, perhe, vodka ja seksi. Vai onko muitakin syitä sotia? Tapaamisiin Tulevaton!”. Siinä hän oli. Vanha ystävä vuosien takaa. Yhtä ilkikurisena kuin silloin, kun ensikertaa hänet tapasin. Ja hänen syleilynsä oli aivan yhtä hyväksyvä ja voimakas kuin silloinkin. En tuolloin tammikuussa tiennyt, etten enää koskaan näkisi häntä elävänä.
(Hmm… Kiva kirjottaa tätä tääl muiden ihmisten keskellä, kun kyyneleet valuu aikusen miehen poskilla…)
Miten kriisialueelle tulee varustautua? Mitä kannattaa ehdottomasti muistaa?
Mistä mä tiedän. Mä lähdin vaan, aivan kuten mulla on aina tapana tehdä. Miks mä muilta kyselisin mitään? Mä tunnen ihmisen ja se riittää mulle.
Ite valmistauduin näin: jätin kaikki arvotavarat hotelliin. Puhelimen, kellon, timanttikorvakorut -ja sormuksen. Otin taskuun kopion passista, niin etusivusta kuin leimoista, jotta laillisesti maassa ollaan. Pieneen laukkuun laitoin parit vaihtovaatteet ja kirjoitusvälineet. Pankkikortinkin jätin ja päätin pärjätä 600 hryvnalla eli hieman päälle kahdella kympillä. Mihin mä rahaa tarvisin? Päälle vedin tummat farkut, t-paidan ja mustan hupparin. Jalkaan kumpparit ja takkina oranssi maihinnousutakki. Eipähän tarvisi turhaan tähtäimellä hakea, jos meikäläisen yrittää lasauttaa edesmenneeksi nimimerkiksi. Ai niin, toki otin messiin myös Helsinki-Vantaalta ostamani Lakritsi Koskenkorvan. Eihän sitä koskaan tiedä milloin sitä Kossua tarvii tai mihin seikkailuihin se olisi vievä! Ja juu niin, sit tietty ne lelut, jotka kaverit oli antanu, että veisin kriisialueella kärvisteleville pikkuipanoille.
Hieman jännitin minkälaisella rämällä me ajeltais ne 13 tuntia mitkä kuluu Kiovasta Mariupoliin. Alunalkaen luulin bussien menevän Dnepropetrovskin kautta, jossa olisi vaihto, mutta onneksi löytyi suora yhteys. Toki vaihdon kanssa lippu olisi ollut puolet halvempi. Oma bussini oli varsin uudenaikainen ja kohtuu tilavakin. Semmonen paikallinen Express-bussi. Istuessani paikalleni hämmästyin itsekin kuinka ”tavallinen” olo mulla oli. En juurikaan tuntenut jännitystä, pelkoa tai edes kihelmöivää seikkailun tuntua. Oloni oli vain helpottunut, että vihdoin olin bussissa ja koko matkani päämääränpää (heh) olisi yhden yön päässä.
No, bussissa sain istua yksin ja rauhassa. Suomessa mieleni halajasi kuulla kanssamatkustajien kohtaloita ja tarinoita, mutta nyt oikeasti bussissa istuessa en juurikaan jaksanut muita ihmisiä. Pohdiskelin mielessä kaikkea yllä olevaa ja paljon muutakin. Reitti Mariupoliin kulkee paljon Dnepr-joen vierellä ja joen näkeminen uomineen, kalastajineen ja lintuineen sai sydämeni hymyilemään aivan kuin ensi kertaa ymmärtäisin elämän kauneuden. Ukrainaa ei suotta kutsuta mustan mullan maaksi. Maisemissa vilahteli Dneprin, ränsistyneiden pikkukylien, lehmiä tiensivussa eteenpäin paimentavien babushkojen ja järjettömästi kaahaavien Opelien lisäksi silmänkantamattomiin jatkuvia peltoja, joiden näkeminen sai jopa tämmöisen urbaanin stadilaisen viherpeukalon sykkimään mitä voimallisimmin! Ukrainan maaseutu lennättää ajatukseni aina lapsuuteen ja katselinkin taivaalle näkisinkö kattohaikaroita, kuten silloin joskus Puolassa. Pysähdyimme välillä ostamaan babushkoilta piirakoita, juomia ja milloin mitäkin. Jotkut ostivat yksittäisiä savukkeita, toiset kyselivät oluen perään. Jonottaessani jotakin lihapiirakantapaista vihdoin vaihdoin ensimmäiset sanat kanssamatkustajien kanssa. Iäkäs pariskunta oli matkalla kotiin Jaltalle. Ihmettelin asiaa, sillä eihän tämä bussi ollut Krimille menossa ja liekö turvallistakaan vanhuksille… Naurahtivat ja kertoivat heidän Jaltansa sijaitsevan muutaman kymmen kilometrin päässä Mariupolista. Niin tietysti! Ohan noita paikannimiä… Pian alkoi ilta muuttua yöksi ja taivas säkkipimeäksi. Kaivoin beermixit esiin. Ehkä auttaisivat nukahtamaan. Vaikka bussissa oli hyvin toimiva jäähdytysjärjestelmä, niin tunsin hien valuvan selkää pitkin ja muuta en tajunnutkaan, kun uni vei mielen mennessään. Havahduin hereille tuntiessani olkapäätäni taputettavan. Katsoin hämmentyneenä kuljettajaa, enkä ymmärtänyt mitään hänen puheestaan. Katsoin kelloa vain muistaakseni jättäneeni sen hotelliin. Kysyin kuljettajalta uudestaan mistä on kyse ja paljonko kello on. 4.30, olimme Zaporizhyassa ja joutuisimme odottamaan jonkun aikaa. Mariupolin välittömässä läheisyydessä oli edellisenä (viidentenä) päivänä käyty kiivaita taisteluita, vieläkin ammuskeltiin harvakseltaan yksittäisiä laukauksia ja kuljettaja odotti tiedotetta milloin olisi järkevää jatkaa matkaa Mariupoliin. Tätäkö sota on? Aikataulussa pysymättömiä busseja, aamuyöllä kiroillen vessassa käyviä matkustajia ja auringonnousun ihailua yksin yksinäisyyttä tuntematta? Sitäkö sota on? Ei, ei taida olla – valitettavasti.
Road to hell
Odotin kuumankostean ilman pyyhkivän kasvoni ja näkeväni palmuja palmun perään. Astuessani ulos bussista mua tervehtikin pienet kuuset, halkeillut asfaltti ja kenties rumimmat ja ränsistyneimmät talot mitä eläissäni olin kohdannut. Olimme saapuneet Mariupoliin.
Täällä haistoin sen ensikertaa – sodan tuoksun.
Kellonajasta ei ollut tietoakaan, enkä jaksanut vaivata muita turhilla kysymyksillä. Mitä väliä ajalla olisi? Kunhan 12.00 olisin Mariupolin rautatieasemalla. Tarkastin kamppeeni, kiitin kuljettajaa ja katselin ympärilleni. Asovanmereltä puhalteleva tuuli oli yllättävän viileä ja kiitin mielessäni itseäni, että otin takin mukaan. Katselin kaupunkia ohuen sumun läpi tietäen, etten koskaan unohtaisi tätä tuoksua. Savun, palaneen öljyn, elektroniikan ja ruohon, ruudin ja jonkun itselleni tuntemattoman hajun sekoitusta. Vedin ilmaa keuhkot täyteen, suljin silmäni ja annoin hajujen sekamelskalle aikaa avata itsensä. En vielä ymmärtänyt, kuinka samalta sota kaikkialla tuoksuisi, mutta tunsin sen koostuvan ennen kaikkea pelosta ja kauhusta. Aivan kuin jokaisen eilen tulituksessa kuolleen kaikki tunteet olisivat imeytyneet hajun myötä kehooni. Kylmät väreet kulkivat päästä varpaisiin ja takaisin. Oli lähdettävä liikkeelle. Olin varma, että jos jäisin paikalleni, niin jotain pahaa, jotain hyvin pahaa tulisi tapahtumaan. Näin pienen kioskin ja ostin savukkeita. En ollut polttanut aikoihin, mutta jos tupakoinnille oli jokin oikea hetki, niin se oli tämä hetki. Kirosin mielessäni puhelimen jättämistä Kiovaan. En muista milloin olisin kokenut itseni yhtä orvoksi ja yksinäiseksi. Olisin halunnut kuulla ihan kenen tahansa äänen. Tuntea, etten ollut yksin tässä maailmassa. Tajusin seisovani keskellä kävelykatua ihmisten ihmeteltävänä. Oli jälleen lähdettävä liikkeelle. Nälkä alkoi nostaa päätään ja hitto, unohdin ostaa tulta. En voinut soittaa kenellekään, mutta saatoin pyytää joltakin kanssaeläjältä tulta. Sen olisi riitettävä poistamaan yksinäisyyteni. Muutakaan vaihtoehtoa ei juuri nyt olisi. Kävelin takaisin bussiasemalle ja kysyin joltain laitapuolenkulkijalta tulta samalla savuketta hänellekin tarjoten. Oli ilmeisen krapulainen, enkä oli halunnut vaivata sen enempää, mutta kysyin vielä missä juna-asema sijaitsee ja sain vastaukseksi ilmeisen tuskallisen käden heilautuksen ja sanat ”Mene suoraan tuonne. Kulje kohti merta ja löydät sen kyllä.”. Kiitin tarjoten vielä pari savuketta ja lädin kulkemaan kohti kenties elämäni suurinta seikkailua vatsa tyhjyyttä huutaen. Paskat välitin nälästä ja painoin eteenpäin.
Olin sopinut tapaamisen siis 12.00 rautatieasemalla edesmenneen Oon vaimon Ässän ja Oon serkun Olin kanssa. Matka asemalle kesti puolisen tuntia ja harmaat ja kulmikkaat seinät loistivat mitä kauneimmissa väreissä lähestyessäni ainoata keidastani tässä kylmässä ja raadollisessa ajassa. Pian näin kellonkin, 10.47, ja mulla olisi siis hyvin aikaa etsiä jotain syötävää ja koittaa ymmärtää minne oikein olin tullut. Tunsin lämpimänturvallisen olon valtaavan kehoni, kun astuin sisälle varsin uuden oloiseen rakennukseen. Hain nakkipiirakan ja oluen ja menin aseman edustalle tupakalle. Mukana kantamani lelupussi sai osakseen vaivihkaisia katseita ja huomasin hymyileväni kenties ensikertaa Kiovasta lähdön jälkeen. Pian löysin tulta ja kävelin aseman kulmalle juodakseni oluen siellä. En kaivannut vaikeuksia, etenkään kun en lainkaan tuntenut kaupungin mielialaa tällä hetkellä. Ehkä kukaan ei välittäisi paskaakaan, mutta toisaalta joku töpselikärsäinen poliisi saattaisi kaivata vähän taskurahaa ja mikäs sen parempi kohde kuin ”eksynyt muukalainen”. Avasin oluen, vedin keuhkot täyteen savua ja vihdoin ehdin hengähtää.